Onpahan ollut
itkunsekaisen masentavaa ja hupaisaakin seurata tätä eläkekeskustelua, joka
näyttää melkoiselta sekametelisopalta ja näytelmältä, johon Kokoomus on luonut
käsikirjoituksen. Muut komppaavat sitten kielet syvällä Kataisen korvanipukassa.
On varsinaista pelleilyä höpöttää naama peruslukemilla siitä, että Suomi
selviää tulevista vuosista vain ja ainoastaan sillä, että eläkeikää nostetaan.
Älkää nyt viitsikö, aikuiset ihmiset. Sillä ei ole mitään tekemistä selviämisen
kanssa onko ihminen töissä vuoden pitempään. Eniten asiassa ärsyttää se että
tahojen, joiden pitäisi puolustaa työtätekevien ihmisten oikeuksia ja olla
muutenkin pienten ihmisten puolella, ovat hypänneet samaan vaunuun kapitalistin
kanssa.
Eikö viimeistään nyt olisi aika herätä ja
edes yrittää pistää kampoihin ääretöntä ylimielisyyttä ja ihmisarvoa polkevaa
ahneutta vastaan. Sillä siitähän tässä on kysymys. Ei valtaapitävien
intresseihin kuulu kansalaisten hyvinvoinnista huolehtiminen vaan se, että
kapitalistit ja sijoittajat saavat kansalaisista maksimaalisen hyödyn
minimaalisella riskillä. Valitettavasti tavallista suomalaista ihmistä ei
puolusta enää kukaan.
Jos jotain pitää tehdä, niin eikö olisi
järkevämpää ja inhimillisempää aloittaa siitä että luotaisiin ihmisille
edellytykset olla töissä ja olla siellä pitempään, jos halua ja kykyä riittää.
Nykyinen työelämä ei sitä ole. Työntekijöiltä, joilla aikoinaan oli tunne siitä
että heidän työnsä oli tärkeää, on riistetty se tunne. Jatkuvat vähennykset ja
heikennykset työelämän olemukseen ovat aiheuttaneet sen, ettei kukaan enää
haluakaan viihtyä töissä. Ennen töissä oli mukavaa, jopa kivaa, eikä aamuinen
töihin lähtö ottanut päähän. Töissä odotti monta työkaveria ja ystävää. Nyt saa
yksin juosta koko ajan lujempaa eikä kellään ole enää kivaa, saati mukavaa.
Pakkolomien, jatkuvien YT-neuvottelujen ja lopputilien pelko tekee ihmisistä
nöyriä, mutta samalla myös pelokkaita, vain omasta tontistaan kynsin hampain
kiinni pitäviä yksilöitä. Juuri sitä kapitalisti haluaa. Yksilöllisyys on hieno
asia, mutta työelämässä se tarkoittaa sitä, ettei kellään ole enää keinoja tai
voimia taistella tätä käsittämätöntä ahneutta vastaan. Ja kansanedustuslaitos
siunaa tämän toiminnan omalla olemattomuudellaan. Missä ovat ne, joiden pitäisi
pistää hanttiin? Vastaan itse. Heitä ei enää ole.
Samaan aikaan, kun huudetaan eläkeiän
nostoa, firmat, varsinkin isommat, pistävät surutta vanhempaa väkeä pihalle.
Jos ei muu auta, niin luodaan erikoisjärjestelyin siihen mahdollisuudet. Nuorempia
ei saada eläkejärjestelyjen piiriin, joten heille joudutaan antamaan lopputili
taloudellisten ja tuotannollisten syiden takia. Ja sitten jäljelle jäävät
juoksevat taas hitusen lujempaa. Nyt on menossa aika, jolloin kapitalisti
tarkoituksella hakee pistettä, jonka yli ei voi mennä tappamatta työntekijää.
Kiduttaa saa, mutta ei tappaa, kyllä kapitalisti sen tietää.
Olen tavannut paljon ihmisiä, jotka
sanovat että oli hyvä päästä pois siitä helvetillisestä oravanpyörästä, mutta
tiedän että on myös paljon ihmisiä, jotka olisivat halunneet olla tässä
oravanpyörässä mukana. Heille ei vain haluttu antaa siihen mahdollisuutta.
Odotan innolla sitä aikaa, jolloin näistä asioista uskallettaisiin oikeasti
puhua. Pahoin kuitenkin pelkään, ettei sitä aikaa tule koskaan. Pelko omasta
hyvinvoinnista ja sen jatkumisesta estää sen ja on ymmärrettävää. Siksi tämän
kaiken haaskauksen seuraaminen on raskasta. Tässä asiassa voi rehellisesti olla
sitä mieltä että ennen oli paremmin.
